tiistai 31. elokuuta 2010
Miten voi välttää keskustelussa asioiden paketoimista nopsaan tiettyyn kääröön ja rusetti päälle?
On todellakin taito pitää asiaa avoimena keskustelussa. Meillä on taipumuksena saada jokin juttu pakettiin lyhyessä ajassa. Dialogissa viivytetään tarvittaessa asian käsittelyä ja vältetään kuittaamasta juttua liian nopeasti ikään kuin valmiiksi tai eri näkökulmista puhutuksi. Viivyttäminen on oma taitonsa. Se perustuu muun muassa omien valmiiden käsitysten kertomisen sivuun vetämiseen, avoimien, asiaa avaavien kysymysten esittämiseen ja toisen puheen sana sanalta referoimiseen ja siitä omalla asioita auki pitävällä tavalla jatkamiseen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Itse mielelläni juuri heitän ilmaan kysymyksiä ja ainakin yritän sitä kautta virittää keskustelua. Joskus todella harvoin saan nuoria opiskelijoita provosoitua sen verran, että lähtevät mukaan keskusteluun. Aiheen pitää olla heitä lähellä ja kiinnostava. Ei helppoa, onko vinkkejä miten kehittää tätä? (Natascha)
VastaaPoistaTuo viivyttäminen on todella oma taitonsa. On osattava hillitä itsensä, jottei päästä ilmoille noita omia valmiita käsityksiä, vaan tavallaan kuin "jarruttelisi" asian kanssa. Miten voisi kehittyä siinä, että osaisi kysyä noita avoimia, asiaa avaavia kysymyksiä? (AV)
VastaaPoistaMiten voi välttää keskustelussa asioiden paketoimista nopsaan tiettyyn kääröön ja rusetti päälle?
VastaaPoistaViipyminen on mielestäni tärkeä esiin nostamiasi asia. On todellakin taito pitää asiaa avoimena keskustelussa. Huomaan itsekin vaikeaksi mainitsemaasi toisen puheen sana sanalta referoimiseen. Taipumuksenamme voi olla myös kiirehtiä asioita pakettiin tai emme hyväksy eriäviä katsontakantoja ja jätämme ikään kuin huomaamattamme jonkun keskustelussa nostetun asian käsittelemättä. Viipyminen siinä, että malttaa pysähtyä, kuunnella ja hyväksyä eriäviä mielipiteitä ja toisen puheesta avoimin kysymyksin tiedustelemalla voi saada yhteisymmärrystä ja uusia käsityksiä.
Maini Huhtanen
Itselläni on hyvin vaikeata pitää tieto sisälläni. Yleensä kerron asian nopeasti odottamatta, että opiskelijat ehtivät miettiä tätä asiaa kunnolla. Tätä asiaa ei ole ennen tullut ajateltua, mutta nyt kun olen tutustunut dialogia oppimiseen huomaan kuinka paljon kehitettävää minulla vielä on. (Teemu.V)
VastaaPoistaSuomalaisessa "dialogi" kultturissahan on usein vallalla seuraavanlaisia ilmentymiä:
VastaaPoista- kun ei kuittaa juttua nopeasti, niin sanotaan etä mitä tuossa vatuloi selvää asiaa
- sana sanalta kun referoi, niin kommentti on että ...tanan pilkun viilaaja ja sanoihin takertuja.
Toki tämä on nyt kärjistetty ilmaus, mutta kuitenkin, aidon dialogin alkaminen ei ole helppo, eikä riipu vain itsestä (juha).
Kysymyksenasettelu on tosiaan vaikeaa. Aina harmittaa, kun huomaa kysyneensä taas niitä onko- ja onhan -kysymyksiä, joihin voi vastata vain yhdellä sanalla. Tai vastaa äkkiä itse, kun opiskelijat eivät heti vastaa.
VastaaPoistaKeskustelun voi tukahduttaa myös kyselemällä opiskelijan kommentista liian tarkkoja lisäkysymyksiä, joten tämäkin vaatii harjoitusta.
Keskustelun avaamisesta: onko suorin tie aiheeseen aina paras? Ehkä aihetta voisi nivoa kontekstiin yhdessä ryhmän kanssa kokemuksia kysellen? Tai nostaa esiin muutama ristiriitakysymys opetettavasta aiheesta... vie enemmän aikaa kuin tavallinen opetuskeskustelu, mutta voi tuottaa enemmän mielipiteitä, joista dialogi syntyy. (Jenni H.)
Asioita monelta kantilta pohdiskeleva dialogi ei ehkä ole meidän kulttuurissamme vallalla oleva vuorovaikutusmuoto. Työelämässä lähin vastaava olisi ehkä perusteellinen aivoriihi jonkin hankkeen suunnittelusssa. Mutta aika on rajallinen aivoriihissäkin, ja tulosta täytyy tulla.(tv)
VastaaPoistaToisaalta vielä nykypäivänäkin jotkut oppilaat odottavat, että opettaja tosiaan kääräisee opetettavan asian pakettiin. Äkkiä. Itse koen sen myös haasteeksi, että opetat ikäänkuin "käsijarru päällä", että asiat ja kysymykset jääävät avoimiksi ja vaille vastausta. Tällä keinoin oppilaat saadaan motivoitua ja innostettua "lopullisen" tiedon hankintaan ja kasaamiseen. Samoin olen miettinyt tuota kysymyksenasettelua, että on hyvä miettiä, millaisia kysymyssanoja käytät. Aivan samoin kun tutkimuksissa, on parasta käyttää avoimia kysymyksiä, kuten millaisia, miten, kuinka jne.
VastaaPoistaPohdiskeleva dialogi ei todellakaan ole meidän kulttuurissamme ainakaan opetusyhteisöissä vallalla oleva vuorovaikutus- ja opettamismuoto. Oppilailla tulee hyvinkin äkkiä tunne, ettei opettaja tiedä mitään :) (Tiitu)
Yritän usein tälläisissa tilanteissa pitää oman mielipiteeni mahdollisimman pitkään salassa. Sen sijaan tuon keskusteluun mielipiteitä ja näkökulmia ominani, vaikka en niiden takana seisoisikaan. Olen kokenut, että usein näin asiasta pystyy keskustelemaan laajemmin ja myös paremmin perusteluin. (Milka)
VastaaPoistaTäytyykö olla omaa mielipidettä? Onko mahdollista osallistua dialogiin ja muodostaa mielipide yhteiseltä pohjalta? Jussi V
PoistaTiitu mainitsee hyvin tuosta, että asiat ja kysymykset jätettäisiin avoimiksi ja vaille vastausta. Helpommin kuitenkin sanottu kuin tehty. Maltti on valttia tosiaan ja opettajan pitäisi osata kysyä tarpeeksi motivoivia kysymyksiä, haastaa oppilaat osallistumaan esim. selitettyään jotain asiaa, esittää heti perään oppilaille kysymyksen, "Missä tilanteessa olet huomannut tämän asian?" tai "Millaisia kokemuksia sinulla on tästä asiasta?". Tällä myös osoitetaan, että oppilaita arvostetaan, heidän mielipiteillään on merkitystä. Opettaja voi vielä lopuksi puheessaan huomioida myös oppilaiden vastaukset osoittamalla että niillä on ollut merkitystä. (Eija Peltonen)
VastaaPoistaEija esitti hyviä kysymyksiä, " missä tilanteissa itse olet huomannut tämän asian" tai "millaisia kokemuksia itselläsi asiaan on" Näitä kysymyksiä itse käytän keskustelun ja oppimisen herättelyksi tai kyseenalaistan tarkoituksellisesti joitain asioita. Entä silloin, jos kysymykset eivät herättele opiskelijoita vaikka aihealue on tuttu? Sen olen huomannut, että aikuisopiskelijat vaativat itseltään hyvin paljon ja heillä on ennakkokäsityksiä aiheisiin liittyen, että nämä asiat olisi hallittava jo ennen aiheen opiskelua. Monesti olemme keskustelleet riman laskemisesta ja tilan antamista oppimisprosesseille. Avoimet ja pohdiskelevat kysymykset ajatellaan, kuten Tiitu mainitsikin, niin ettei ope osaa tätäkään asiaa. Toisaalta monesti törmää tilanteisiin, että aikuiset oppijat odottavat näitä valmiita opetuspaketteja kääröineen, valmiiksi pureskeltuina ja omalle ajettelulle ei anneta tilaa. Tämä näkyy ikäväkyllä tenteissä. Mikä on opiskelijan vastuu oman oppimisprosessin etenemisessä? Tiedonhaussa? Jopa kirjastosta pitäisi välillä kirjoja kantaa luokkaan, kun ei ehditä ajaa kirjastoon lainaamaan kirjoja, saatika ostaa omia. Innostavan ja kannustavan oppimisympäristön luominen on haastavaa, jos opiskelijat eivät ole valmiita tekemään töitä oppimisensa eteen. Mia T
VastaaPoistaTämä on selvä juttu! Me yleensä kaunistellaan ylipäätänsä asioita ja ollaan jostain syystä pintapuolisia varsinkin keskustelujen alkupuoliskolla (yritetään ollaan päteviä, fiksuja). Miksei voitas saman tien puhua niin sanotusta asiasta, mikä on se asian ydin. Monesti me emme osaa edes sanoa, mikä se perustelu on, mutta sen asian ympärille ollaan jo melkoinen paketti saatu aikaiseksi.
VastaaPoistaMielestäni yksi keskeinen tekijä on tässä myös se, että meiltä kaikilta ei riitä yksinkertaisesti kompetenssia asiaa käsitellä. (peeter)
Milkan kommenttiin viitaten pyrin itse aloittamaan dialogin hieman aiheen sivusta ja ohjaamaan keskustelua haluamaani suuntaan (joskus siinä onnistuenkin). Dialogi on helppo aloittaa jollain aivan pähkähullulla ajatuksella, jonka tietää suuren osan ryhmästä tyrmäävän. Lopussa tulee kuitenkin tunnustaa heittäneensä ajatuksen tarkoituksella, ja kertoa oma todellinen kantansa, jolloin dialogi saa mahdollisesti lisää jatkoa. (Juha H)
VastaaPoistaTästä aiheesta nousee itselleni mieleen tilanteita omassa työssäni. Oppilaan kysyessä neuvoa oman työskentelyn ongelmatilanteessa, olisi niin helppo varsinkin kiireessä antaa oppilaalle valmis vastaus eteen. Vaatii itseltä malttia lähteä johdattelemaan tilannekartoituksen ja avointen kysymysten kautta oppilasta itse löytämään ratkaisu ongelmaan. Toisinaan kyllä oppilaat varmaan haluaisivatkin valmiin ratkaisun käärössä, niin kuin Tiitu aiemmin kommentoi. (MikaM)
VastaaPoistaTästä aiheesta nousee itselleni mieleen tilanteita omassa työssäni. Oppilaan kysyessä neuvoa oman työskentelyn ongelmatilanteessa, olisi niin helppo varsinkin kiireessä antaa oppilaalle valmis vastaus eteen. Vaatii itseltä malttia lähteä johdattelemaan tilannekartoituksen ja avointen kysymysten kautta oppilasta itse löytämään ratkaisu ongelmaan. Toisinaan kyllä oppilaat varmaan haluaisivatkin valmiin ratkaisun käärössä, niin kuin Tiitu aiemmin kommentoi. (MikaM)
VastaaPoistaSuomalaiseen kulttuuriin ei kuulu pohdiskeleva dialogi, olemme liian yksioikoisia ja myös liian itsetietoisia. Ihimisillä on tapana ilmaista oma mielipiteensä ainoana oikeana ja siitä ei sitten keskustella eikä anneta periksi. Jos näissä lähtökohdista saa dialogia aikaiseksi niin taidot pitää olla kohdallaan. Oikeaan kohtaan heitetyt kysymykset, perustele miksi, tarkenna vastaustasi, oletko ajatellut tältä kannalta, mitä jos käy niin.
VastaaPoistaOpettaja on dialogin sparraaja ja innostaja, mikä taas vaatii nopeita hoksottimia.(Tuija)
Tiitu ja Eija mainitsivat asioiden jättämisen avoimiksi ja vaille vastausta, että sitä keinoa pitäisi käyttää, mutta se on vaikeaa. Se on mielestäni totta, varsinkin kun opiskelijat usein kommentoivat siihen, että opettaja ei tiedä asiasta. Mutta erilaisten näkökulmien ja kysymysten asettelulla näihinkin avoimiin kysymyksiin voidaan saada vastauksia. Ehkä tällä tavalla voidaan myös viipyillä asiassa. Mutta helppoa se ei tosiaankaan ole, kuten tässä jo moni onkin maininnut. (Saija)
VastaaPoistaMoni on konmmentoinut, kun ei voi tai osaa ns. vedättää asioita. Omassa työssäni on opetettavia aiheita, joita ei voi pihdata, vaan ne täytyy suoraan sanoa miten asian on. Sitten on asioita joita voi pitkittää vaikka huomiseen ja heittää "pallo" opiskelijoille. Tällöin avoimet kysymykset jäävät oppilaitten pohdittaviksi. Yleensä oppilaat ovat seuraavaksi päiväksi hakeneet vastauksen kysymykseen, josta he eivät aivan varmoja. Tästä saadaan hyvä ryhmäkeskustelu, koska heidän täytyy saada opettajalta varmuus omasta väittämästään ja tiedon oikeellisuudesta. Monestihan on, mitä vaikeempi asia, sen paremmin se jää myös mieleen, jos siihen täytyy itse kaivaa vastaus. Opettajan täytyykin osata arvioida opetettavaa asiaa, onko se valmis paketti, joka täytyy antaa oppilaille nyt, vai onko se paketti jota voi avata vähän kerralla ryhmässä. (JP.)
VastaaPoistaMinulla on samansuuntaisia ajatuksia kuin Mikalla. En ehkä suoraan anna valmiita vastauksia mutta yritän usein johdatella aihetta haluamaani suuntaan sen sijaan, että antaisin opiskelijoiden kehittää asiasta jotain uutta. Toisaalta omalla (viestinnän) alallani dialogisuus on varmasti helpompaa kuin monella muulla alalla. Lopullisia totuuksia ihmisen viestinnästä ja vuorovaikutuksesta on lopulta aika vähän... Olen joskus saanut aikaan mainioita dialogisia hetkiä esimerkiksi kysymyksellä "saako ihmisiä keskeyttää?" Miten te muut koette dialogisuuden nimeomaan omalla alallanne? (Niina P.)
VastaaPoistaViivyttely dialogin ylläpitämiseksi on minulle ja lekmani mukaan monelle muullekin vaikea ajatus. Olisi niin paljon helpompi kertoa asiat nopeasti ja lyösä paketti kääreisiin ja siirtyä seuraavaan asiaan. Opettajan työssä tuo ei kuitenkaan toimi, koska nopealla opetuksella ja oletuksella, että kaikki ymmärsivät asian, ei saa muuta kuin vaikeuksia eteensä tulevaisuudessa.
VastaaPoistaMinun työssäni, johtamisen opettajana, aiheesta on jokaisella oma mieleipide. Dialogi jatkuu yllättävän hyvin erittäin heterogeenisessa ryhmässä, jossa jokaisella on mahdollisuus kertoa oma mielipiteensä. Ryhmän saaminen siihen muotoon, että jokainen uskaltaa ja haluaa sanoa mieleipiteensä, on pitkällisen ryhmäyttämisen tulosta. Itse vien dialogia tunneilla eteenpäin kysymysloistan avulla. Olen miettinyt raflaavia, äärilaitoja hipovia kysymyksiä, joilla saa ihmiset kiinnostumaan asiasta. Dialogisessa toiminnassa vaikeutena on pitää asia aiheessa.
Vastaan Niinalle, koska kokemukseni tuntuvat läheisiltä opetettavan aineen samankaltaisuudesta johtuen. Kuten Niinakin huimioi, viestinnässä ei ole juurikaan "suuria totuuksia", ja niitä odottava joutuu usein pettymään.
VastaaPoistaUsein dialogin ansio voi olla myös siinä, että se tuo esiin mielipiteiden ja ajtusten moninaisuuden, eli sen viestintäympäristön haastellisuuden, jossa elämme. Tämä oivallus siitä, että minun totuuneni ei ole välttämättä sinun totuutesi on viestinnässä mielestäni keskeinen.
Innostuin kovasti esimerkistäsi "Saako ihmisiä keskeyttää". Itse käytän aika paljon erityisesti kokous- ja neuvottelutaidon opetuksessa melko provokatiiviakin kysymyksiä. Pelaamme myös paljon roolipelejä, jossa ihminen saa tietyn persoonallisuusroolin, ja tarkoituksena on osoittaa, kuin erilailla koemme vuorovaikutustilanteita persoonallisuudesta riippuen.
Pelien käyttö on kokemukseni aika hyvä keino tuoda mukaan myös aremmat osallistujat, koska he pystyvät roolin kauttaa analusoimaan ja pohtimaan asioita hieman ulkokohtaisemmin.
Yksi ihan konkreettinen peli, jota hyödynnän neuvottelutaidossa on lautapeli nimeltä Win-Win. En rupea tässä mainostamaan, mutta kyseessä on neuvottelutaitopeli, jossa dialogilla on keskeinen rooli :) Tutustuin peliin aiemmassa työssäni opiskelijana, ja hankin sen heti opettajan käyttööni.
Lyhyt kuvaus pelistä WinWin alla: "Conflict and inflexibility will result in a lose-lose game - so can teams demonstrate negotiating and influencing skills as well as the art of compromise to bring about a win-win outcome? Ideal for putting negotiation strategy theory into practice.
Demonstrates the need for open dialogue, cooperation and compromise on all sides in order to reach an all-party agreement."
(Mirka Sunimento)
Kiitos hyvästä keskustelusta aiheen ympäriltä. Viivyttely on minullekin asia, jota haluan harjoitella lisää.
VastaaPoistaYllä todettiin keskustelun lyhykäisyyden olevan kenties suomalainen piirre. Toisaalta tuli mieleeni, että siihen voi vaikuttaa myös nopea työntekemisen tempo, sillä usein työpaikoilla tuntuu olevan kiire ja päätöksiä haetaan nopeilla, ytimekkäillä keskusteluilla. Mutta miten "salamakeskusteluissa" työpaikalla käy dialogin kanssa? Se vaatisi aikaa. (Minttu)
Mielenkiintoinen syndrooma tuo viivyttely, kun useimmiten on aikapuka niin joutuu enemmänkin kiirehtimään keskusteluita poikki, että ehtisi edes jotenkin käydä kaikki asiat läpi. Itse asiassa pidän helpompana jatkaa keskustelua/asian käsittelyä ohjatusti kuin katkaista keskustelu väkisin mutta rakentavasti.
VastaaPoistaItse olen käyttänyt keskusteluiden avaamisessa paljon provosointia, mutta se taitaa nyt olla sitten kauhian kaukana dialogiin peruideasta. - Täytyy siis opetella lisää...
(Kai)
On todella mielenkiintoista lukea käytyä keskustelua. Itse olen työskennellyt koko työhistoriani teollisuuden parissa ja aina tahtoo olla kiire ja aikataulut painaa päälle. Keskustelut tahtovat tällöin jäädä usein vaillinaisiksi ja sitten myöhemmin kuulee, että ei oteta henkilöstön mielipiteitä huomioon. Olen kuitenkin pyrkinyt aktiivisesti toimimaan siihen suuntaan, että keskustelulle varataan riittävästi aikaa. Viimeksi tänä päivänä töissä ”sain kulumaan” palaverissa tunnin ja 45 minuuttia, vaikka normaali tahdilla olisi palaveri ollut ohi tunnissa. Nyt oli kuitenkin kyseessä henkilöstön työtyytyväisyyteen liittyvä palaveri ja halusin, että kaikki halukkaat saivat varmasti esittää asiansa. Osa porukasta kuitenkin katseli jo kelloa, että pitäisi ehtiä välillä töihin. Sovittiin kuitenkin jatkopalaveri, jossa asioita voidaan jatkojalostaa eteenpäin.
VastaaPoistaYleensä pyrin siihen, etten ensimmäisenä ole esittämässä omia näkemyksiäni, vaan odotan, että ryhmä tuo julki mielipiteensä ja vasta lopuksi tuon julki oman mielipiteeni. Kuten Kai tuossa edellä mainitsi, provosointi voi joskus olla hyvä keino keskustelun avaamiseen, mutta tilanne täytyy tietenkin arvioida etukäteen, ettei keskustelu mene väärille urille. Kuitenkin koen, että itselläni on vielä oppimista tuon viivyttelyn suhteen ja sen kanssa varmaan tulee tehtyä töitä. (Olavi)
Positiivisella tavalla provosointi (vaikka olisin itse täysin eri mieltä asiasta) on myös oman kokemukseni mukaan todella erinomainen tapa aloittaa keskustelu. Tätä sovellankin toistuvasti sekä henkilökohtaisessa kontakteissa että työelämässä. Mikä onkaan parempi tapa aikaansaada vilkasta keskustelua ja ajatustenvaihtoa! Eikä se mielestäni ole millään tavalla "kaukana dialogin perusideasta", kuten Kai totesi. Konsensus sinänsä toki on tavoiteltavaa, mutta kunhan ketään/mitään ei loukata, niin ei kai (nimenomaan positiivisella tavalla) provosointi sinänsä ole väärin?
VastaaPoistaItse asiassa osittain samantyyppinen ideologiahan on amerikkalaisissa kouluissa ihan omana oppiaineenaan: väittely. Miksiköhän Suomessa ei opetussuunnitelmissa ole mitään tämänsuuntaista? (Marika)
Dialogissa tavoitellaan yhteistä ymmärrystä, joka on eri asia kuin yhteisymmärrys. Toki yhteinen ymmärrys on monesti myös yhteisymmärrystä.
VastaaPoistaTuo provosointi on vähän pulmallinen dialogissa, koska siinä edellytetään avointa vilpitöntä ilmaisemista.
Väittelyssä keskustelumuotona on vaaransa, koska siinä ruvetaan puolustamaan omaa näkökantaa oikeana. Dialogissa ei valita puolta, vaan luodaan yhteistä ymmärrystä.
Yhteinen ymmärrys rakentuu erilaisista näkökulmista.
Opettajamme Helena toi esiin eron dialogissakin tavoiteltavan yhteisen ymmärryksen ja yhteisymmärryksen välillä. Teollisuuden hektisessä työympäristössä eteenpäin vievän ja yhteiseen ymmärrykseen tähtäävän dialogin aikaansaaminen tuntuu välillä melkoisen haastavalta, kuten Olavikin mainitsi.
VastaaPoistaJos yhteisön suuremmat päätökset tehdään organisaation ylemmillä tasoilla ja omalla tasollani yritämme tiimissä päästä yhteiseen ymmärrykseen lähinnä kuinka parhaiten näihin "yhteisymmärryksessä" päätettyihin tavoitteisiin päästää, omat vaikutusmahdollisuudet ja henkilökohtainen innokkuuteni osallistua dialogiin kärsivät. Taidan siis itsekin valitettavasti kuulua kokouksissa noihin ylläkin mainittuihin kellon katselijoihin.
Onneksi dialogin mahdollistaa kokouksissa melkoisen kansainvälinen tiimikoostumuksemme, varsinkin ranskalaisvahvistuksemme on kunnostautunut keskustelun ylläpitämisessä. Liekö ylläkin monesti mainittu keskustelun lyhykäisyys ja tehokkuus suomalaisuuden piirteenä, mutta oma kokemukseni kärjistettynä on, että mitä monikulttuurisempi keskusteluyhteisö, sitä parempi parempi dialogin onnistumisen mahdollisuus. (Ilkka)
Suomalainen työkulttuuri ja -tavat luovat haastavan ympäristön dialogisen vuorovaikutuksen kehittämiselle. Kuten yllä on jo todettu, yksi syyllinen tähän on useimmissa työpaikoissa vallitseva kiireen kulttuuri. Asioiden nopeasta paketoimisesta palkitaan. Hyvä kokous on lyhyt ja tehokas. Asioiden "jaarittelu" ja tilanteissa "viivyttely" on tehokkaasta työajasta pois. Vallalla oleva individualistinen ajattelutapa korostaa autonomiaa ja omaa panosta työssä. Tarvitaanko jonkinlaista työkulttuurin vallankumousta? Ehkä hiljattain aloittaneella, uudella ammattiryhmällä, nimittäin voimaantumisvalmentajilla, on muutoksenavaimet käsissään. Heidän tehtävänään on mm. pyrkiä muuttamaan organisaatioden työkulttuuria ja auttaa niitä siirtymään kohti ihmistä kunnioittavaa menestyskulttuuria. Muitakin muutoksentuulia on ilmassa, sillä mm. Suomen Akatemian ja Tekesin yhteisen FinnSight 2015 -ennakointihankkeen ymmärtämistä ja inhimillistä vuorovaikutusta käsitellyt asiantuntijapaneeli määritteli ”Inhimillisen vuorovaikutuksen ja dialogin” yhdeksi (yhdeksästä) osa-alueesta, johon tulee panostaa tulevaisuudessa. Myös opettajilla on avaimet käsissään.(Mari)
VastaaPoistaTästä keskustelusta kaikkineen tulee mieleen liikennekäyttäytyminen. Jos pitää turvaväliä edellä ajavaan, siihen kiilaa yleensä joku. Se autoton tila, joka oli ajateltu rauhoittavaksi varotilaksi, muodostuukin jollekin haasteeksi, joka tulee täyttää. Jos taas ajaa kovin lähellä edellä ajavaa, aiheuttaa stressiä sekä itselle että muille. Keskustelussa lyhyt hiljaisuus voisi olla välimerkki, joka antaa kaikille osapuolille rauhan miettiä ja sulatella asiaa, mutta siitä tuleekin tyhjiö, jonka joku aina haluaa täyttää. Viipyminen aiheessa voi olla todella vaikeaa, jos ryhmällä ei ole tottumusta tällaiseen keskustelutyyliin. Vaatii aikamoista pinnistelyä –juuri sitä positiivista härkäpäisyyttä- pitää sellaista yllä ja myös auttaa toisia samaan keskustelutyyliin.
VastaaPoistaKeskustelutaidosta tosin opettajamme Helena ja myös Ilkka muistuttavat, että dialogilla tavoitellaan yhteistä ymmärrystä eikä se ole sama kuin yhteisymmärrys, joka taas liikenteessä on käsittääkseni ehdottomasti oltava. Vai voiko ajatella, että liikenteessä liikennesäännöt muodostavat yhteisymmärryksen, jota kaikkien pitäisi noudattaa, mutta tilanteet voivat muodostua sellaisiksi, että sääntöjä ei aina voikaan noudattaa vaan tarvitaan tilannetajua eli yhteistä ymmärrystä? Dialogiakin voidaan joutua johdattelemaan ryhmän tilanteen mukaan vaikka vastoin dialogiosaamisen ohjeita, jotta asia etenisi.
Team Speak –keskustelussa Helena painotti sitä, että dialogi ei ole sama kuin neuvottelu tai väittely. Mietin sitä, että meillä Suomessa ei oikeastaan ole systemaattista keskustelutaitojen ohjausta kouluissa, kun taas esimerkiksi USAssa kouluaineena on väittely. Käsittääkseni se pitää sisällään vastavuoroisuutta, mutta ehkä hieman hyökkäävämpää otetta keskustelusta, omien mielipiteiden esille tuomista muiden mielipiteet huomioiden. Siinä on elementtejä itsetietoisesta, itsensä tuntemisen pohjalta kumpuavasta keskustelusta. Käsittääkseni väittelyyn liittyvissä väittelykilpailuissa arvioidaan myös esimerkiksi muiden huomioimista (kuten dialogiosaamisenkin toisen kunnioittaminen). Voisiko Suomeen rantauttaa dialogiosaamista esimerkiksi kansalaisopistojen kursseina? Maija K.
Mielenkiintoista nähdä, että muutkin, mm. Ilkka ja Olavi ovat mietiskelleet tämän dialogiopetuksemme ja yritysmaailmassa käydyn keskustelun yhtäläisyyksiä ja eroja. Yksi yritysmaailmassa hoettu 'totuus' on, että asian päättämättä jättäminen (esim. jossakin palaverissa) on itse asiassa päätös viivyttää päätöstä ja sille pitää olla todella hyvät perusteet. Perusteeksi toki käy vaikkapa että asiasta ei vielä tiedetä tarpeeksi ja vaatii lisäselvityksiä. Dialoginen viivyttäminen parempaan lopputulokseen pääsemiseksi ei ole tässä henkisessä ympäristössä helppoa.
VastaaPoistaOlen hieman ymmälläni onko yritysmaailmassa käytävä varsin tarkoitushakuinen palaverikeskustelu ollenkaan sovitettavissa Helenan mainitsemiin yhteisen ymmärryksen tai yhteisymmärryksen tavoitteisiin?
Jukka
Monikulttuurisempi keskusteluyhteisö tuossa Ilkan kommentissa iski taas silmään. Tuli mieleen, että myös Suomi on pieni suuri maa. Kaupallisella puolella huomaa eron savolaisen tai varsinais-suomalaisen rodun välillä. Savossa kiännetään ja viännetään, keskustelu saattaa ottaa siivet alleen. Länsi-suomessa ei ole tapana turhia jaaritella, käydään melko suoraan asiaan. Samaa saattaa todeta italiaanon ja saksalaisen välisessä kanssakäymisessä. Toki pitää muistaa, että yksilöt eroavat, silti en ole vielä kovin hiljaiseen italiaanoon törmännyt. ( Mikko Y-K)
VastaaPoistaSuomi on pieni maa, mutta kansainvälistyy vauhdilla, kiitos hyvien yhteiskuntaetuuksiemme vai mitä?
VastaaPoistaMuissa kansalaiksuuksissa on myös erilaisia "rotuja" ja erilaista kulttuuria olemassa, joten kanssakäyminen voi olla myös aika paljon erilaista eri maiden kansalaisten kesken vai mitä mieltä olette (Jari Ahola)
Erittäin mielenkiintoista keskustelua on käyty tällä sivustoilla. Minttu toi esille työpaikoilla oleva kiireisen työtempon, jolloin keskusteluun (tapaamiseen) on käytettävissä vain vähän aikaa. Tämä ruokkii nopeaa pikakeskustelua käytävällä tai muussa tilanteessa kun satutaan kohtaamaan. Palaveri voi olla alussa "löysien" poispuhumista ja lopulta itse asiaan jää taas liian vähän aikaa ja yhteistä ymmärrystä ei ole välttämättä ehtinyt oikeasti muodostua asioista. Lisäksi Maijan esille tuoma hyvä vertaus liikenteestä on palaveritilanteeseen hyvä. Olen ollut tilanteessa, jossa en mielestäni ole saanut puheenvuoroa ja olen syyllistynyt kiilaamiseen, kohtuullisen pieneenkin väliin ja se ei tunnu kivalta. Ja tämä siksi, ettei tilanteessa tunnu olevan muuta mahdollisuutta kun ottaa se tila. Miten tälläisissä tilanteissa voidaan toimia? Ehkäpä koko työporukan kesken olisi sovittava hitaapitempoinen, kuunteleva palaverikäytäntö jossa aidosti yritetään löytää yheistä ymmärrystä. Tässä taitaa olla oppimisen paikkaa itse kullekin, ainkin allekirjoittaneelle. Tämä kaiketi mahdollistaisi senkin mitä Helena haki tuossa alussa ettemme paketoisi asoita liian nopeasti ja laittaisi siihen rusettia päälle, joka todellisuudessa ei välttämättä ole yksivärinen (yhteisymmärryksellä tehty). (Marita)
VastaaPoistaNiin kuin monet ovat jo kommentoineet, sekä työelämässä että opiskelussa usein odotetaan, että on selvät säännöt joiden mukaan toimitaan ja ongelmatilanteissa odotetaan esimieheltä tai opettajalta nopeaa, valmista ratkaisua.
VastaaPoistaTyöelämässä tuntuu olevan aina enemmän yhteistä kehittämistä ja päätöksentekoa edellyttäviä tilanteita, mutta asioiden käsittelyyn kuitenkin aina liian vähän aikaa. Tästä johtuen joudutaan turvautumaan ennemminkin hyvin valmisteltuun ja nopeaan päätöksentekoon, kuin perusteelliseen keskusteluun ja kehittämiseen isolla joukolla.
Miten sitten voisi kaikesta huolimatta välttää liian nopeaa paketointia? Pitäisi voida varata riittävästi aikaa taustojen selvittämiseen ja perusteelliseen keskusteluun – ja kuuntelemiseen ja kysymiseen ennen johtopäätöksiä ja ratkaisuja.
Olisi hienoa, jos saisi työporukan toimintaa kehittymään siihen suuntaan, josta Marita kirjoitti, "… hitaampitempoinen, kuunteleva palaverikäytäntö jossa aidosti yritetään löytää yhteistä ymmärrystä". (Erja M)
Ajattelen että, asioiden paketoiminen kääröön ja rusetti päälle on helpompaa kuin asiassa viipyileminen ja antaa asian kehittyä -tyylinen lähestymistapa. Usein työelämässä odotetaan tehokkuttaa ja asioiden nopeaa ratkaisemista suuntaan tai toiseen, mikä estää asiassa viipyilemisen esim. edellisissä puheenvuoroissa esille tuodun hitaampitempoisen palaverikäytännön. Ihmiset ovat mielestäni usein hyvinkin hanakoita pääsemään johonkin ratkaisuun, olkoon se sitten vain jonkin yksittäisen ihmisen esiin tuoma näkemys asiaan. Voisiko taustalla olla pelko siitä, että ratkaisua ei saavutettakaan tai se ei ole oman näkemyksen mukainen. Mitä mieltä olette? Itse olen kokenut vaikeaksi esim. projektien aloitusvaiheessa epävarmuudessa elämisen, kuitenkin se olisi elintärkeää, jotta projekti lähtisi kehittymään siihen suuntaa, mihin tarvetta on. Paine on kuitenkin mielestäni kova saada se kulkemaan johonkin suuntaan eli kaunis paketti ja rusetti päälle. (Jonna M.)
VastaaPoistaToden totta, asioita monelta kantilta pohdiskeleva dialogi ei ole kulttuurissamme vallalla oleva vuorovaikutusmuoto. Selkeälle, kompaktille ilmaisulle on ollut hyvä kasvualusta, koska suomalaiset nyt eivät muutenkaan ole tunnettuja puheliaisuudestaan. Vai onko tämäkin vain myytti, kuten suomalainen viinapää? Isänmaamme vapaus on lunastettu verellä ja raudalla kuten sanotaan ja niissä melskeissä kommunikaatio lie ollut jo olosuhteiden pakosta suoraviivaista ja jaarittelematonta. Vallitseva germaaninen/ luterilainen etiikka tuskin on loiventanut kommunikaation tyylilajia. Eikös nuo kaikki kansakoulun miesopettajat olleet rintamalla olleita? Opetusmetodit eivät olleet kovin diskursiivisia. Tämän muistan omalta peruskoulu ajalta 1970- luvun alkupuolelta. Vuosituhat on vaihtunut ja sukupolvet koulutusmaailmassa. Selkeät ovat signaalit toimintamallien diversiteetin laventumisesta, josta tämäkin foorumi on mielestäni hyvä esimerkki.
VastaaPoistaVielä 90- luvulla ruotsalaista yrityskulttuuria suomessa ihmeteltiin, naureskeltiinkin, että jokaisen Peterin ja Håkanin mielipide on kuultava, ennenkuin mitään päätöksiä voidaan tehdä, jos silloinkaan. Sitä ei koettu mitenkään dynaamisena toimintamallina, vaan pikemminkin päämäärättömänä jahkailuna. Individualismin lisääntyminen kansakunnassamme on selvästi havaittavissa. Sen näen uutena, positiivisen yhteisen ymmärryksen saavuttamisen jarruna. Kuinka sinä näet ja koet?
Kimmo H.
On tosiaan taitolaji johtamiselle ja ylipäätään vuorovaikutukselle saada aikaan konkreettisia päätöksiä, mutta kuitenkin muita kuunnellen. Se vaatii ihmiseltä kykyä toisaalta selkeään nopeaan päätöksentekoon ja toisaalta kykyä ottaa muiden mielipiteet huomioon.
VastaaPoistaKuten keskustelussa tuodaan esille kansanluonteeseemme ja työkulttuuriimme ei kuulu tällainen kaikki huomioiva avoin keskusteleva päätöksenteko vaan nopeat päätökset, joita odotetaan toteutettavan. Tavoitteena vaikuttaa usein olevan juuri tuo "asioiden nopsa paketoiminen".
Tässäkin on ehkä kyse siitä, mikä on keskustelun tavoite. Koulumaailmassa kun pyritään aikaansaamaan selkeästi oppimista ennen muuta keskustelua kannattaa yrittää kuljettaa eteenpäin ja pohdiskella asioita eri näkökulmista, joka on hedelmällistä syväsuuntautuneisellle oppimiselle. Kuitenkin tällainen ajattelu tuntuu olevan usein vierasta työpaikalla. Puhumattakaan siitä, etä yksi dialogin työkalu on kompakti ilmaiseminen, joka kuitenkin tässä yhteydessä tarkoittanee keskittymistä oleelliseen kyseessä olevan asian kannalta.
Otto P
Asian pitäminen avoimena keskustelusssa on todellakin taito. Olen huomannut itselläni pahan taipumuksen asioiden paketointiin varsinkin, jos käsiteltävää asiaa on paljon aikaresurssiin nähden. Jos kuitenkin malttaisi hieman viivyttää asian käsittelyä se voisi avautua opiskelijoille paremmin. Natacha tuo hyvin esille asian kääntöpuolen eli opiskelijoita on välillä vaikea provodoida osallistumaan keskusteluun. Tällöin tulee helposti kerrottua omat mielipiteensä ja käsityksensä ja paketoi näin keskustelun Mitkä voisivat olla parhaat keinot saada opiskelijat mukaan dialogiin ja saada pidettyä keskustelu auki? Tarkoitan nyt aikuisopiskelijoita.
VastaaPoista(PekkaV)
Haluaisin olla hieman eri mieltä asioiden aukijättämisen vaikeudesta. Omien havaintojeni mukaan nykypäivän työelämässä nimenomaan asioiden sulkeminen on vaikeaa. Esimerkkinä esittäisin vaikkapa erilaiset palaverit ja niistä kirjoitetut muistiot. En ole aikoihin nähnyt muistiota, jossa lukisi "päätettiin, että..." Tätä ilmaisua tunnutaan pelkäävän, ja tilanteet, joissa tehdään päätös, tuntuvat kauhean juhlallisilta. Yleensä tyydytään kirjaamaan käydyn keskustelun pääkohtia, vain jotta asiaan voitaisiin palata seuraavassa palaverissa. Päätös tulee yleensä tehtyä ikäänkuin "vahingossa".
VastaaPoistaOletteko muut huomanneet vastaavaa? Mistä mahtaa johtua, että päätösten tekemistä (ja siten keskustelun lopettamista) toisinaan pelätään? Vai onko tämänkaltainen toiminta tyypillistä vain niille työyhteisöille, joissa minä olen vaikuttanut? (Tero H)
Aivan kuten Tero H., minäkin olen liian usein istunut palavereissa joissa ei päätetä mitään - puhutaan samoja asioita kerrasta toiseen. Mielestäni useimmiten joku porukasta keksii jonkun syyn, miksi käsiteltävää asiaa ei voida toteuttaa/viedä eteenpäin tai jotakin muuta asioita edistävää. Mutta vaikka asia on hyllytetty, se on niin tärkeä että pian se kaivetaan taas käsittelyyn - vain voidakseen tulla hyllytetyksi uudelleen.
VastaaPoistaMistä tämä sitten johtuu? Olisiko syynä dialogisuuden puute, asioita ei osatakaan käsitellä laadukkaasti?
Anne-Mari J.
Tämä kommenttini on Teron ja Anne-Marin viesteihin kohdistuva, osittain varsinaisen asian sivupolulla. Omassa työyhteisössä palaverikäytännöt ovat osittain parantuneet varsin yksinkertaisilla toimenpiteillä; palaveriajat sovitaan ajoissa, koollekutsuja ilmaisee selkeästi, mitä palaverissa käsitellään (tarvittaessa agenda) ja mitä kultakin osallistujalta odotetaan (esitys, tulokset, lausunto, tilannekatsaus jne.). Sovitaan / päätetään asioista, tarvittaessa jatkoaika tietyn ajan päähän + vastuuhenkilö.
VastaaPoistaTuosta paketoimisesta yleensä...Eikö asia voida päättää ja paketoida silloin kun ongelman tms. ratkaisu on valmiina riittävällä tasolla? Jatkoaika voi tuoda siihen jotain lisää, mutta panos / tuotos -suhde tulee olla järkevä. Useimpia asioita ei ole kiveen hakattu ja tehtyjä päätöksiä voidaan tarvittaessa perustellusti muuttaa. Työelämässä pahinta on asioiden roikuttaminen.